Istun koneella miehen takana ja itken, eikä se huomaa.
Oon stressannu viime viikkoina niin hirveästi koulun takia että se näkyy jo vaa'alla. En ole koskaan ollut mikään tunnesyöppö oikeastaan, joten tää on ihan uutta mulle. Ja kamalaa. Olo on kömpelö, ahdas ja yleisestikin vaan oksettava. Aamupaino oli 62,9. Nyt tälle tulee stoppi. Mun on joka tapauksessa saatava koulujutut ojennukseen, joten sitten pitäisi olla vähemmän "syitäkin" syödä kuin sika...
Mieskin on niin kylmä. Itken siksi, ettei siitä ole taas kahteen viime päivään irronnut oikein mitään. Ihan kun se olis jossain muualla. Ja vittumaisintahan tässä on se, että se ei puhu niistä asioista. Kun kysyn, että ootko kyllästynyt, se vastaa; "Oon kyllästyny tyhmiin kysymyksiin". Ja kävelee pois. Oon raivona. Näitä jaksoja tulee aika ajoittain, tahtoisin vaan tietää syyn. Tai sitten mun tulisi vaan olla ajattelematta typeriä ja keskittyä itteeni. Sen taidan tehdäkin. Joo!
Eilen illalla tuijottaessani oksettavaa ruhoani peilistä päätin, että tänään lähden 10 kilometrin pyöräilylle. Katson ikkunasta ja siellä tulee taas jotain räntäpaskaa. Tulkoot, ei estä mua. Mikään ei saa enää estää mua tai olla olevinaan-este tai mitään. Katson päivittäin kuvaa viime kesän lopulta jossa olen laihimmillani, ja se kuva on nätti. Tahdon taas siihen kuntoon enkä olla tällainen pöhöttynyt makkara.
Tällä hetkellä kaikki tuntuu aika surkealta ja lohduttomalta. Paitsi kupillinen kahvia ja musiikki kuulokkeissani.
Voimia sinne. :)
VastaaPoista